1997 Manguril dagi 2469m - Ensikosketus Turkkiin.

Kertomus on kuvitettu vuoden 2012 kuvilla jolloin kyseessä oli eri reitti. 
Tältä matkalta ei minulla ole enää kuvia, muuttuneista elämäntilanteista johtuen.

Päätimme lähteä "rantalomalle" etelään mutta asetin kohteelle ehdon. Kohteen läheltä piti löytyä vuoria joilla voisi seikkailla. Karttoja tutkien Turkki vaikutti lupaavalta, mutta emme löytäneet juuri mitään tietoa maan vuorikiipeilystä. Päätimme kuitenkin lähteä tutkimaan maata ja pian matka olikin maksettu. Kohteeksi valitsimme Antalyan miljoonakaupungin josta käsin kävisimme vuorella nimeltään Manguril dagi. Ajankohta oli toukokuun loppu jolloin perusleirikorkeudessa ei olisi lunta, tosin ei vettäkään vaan kaikki juomavesi pitäisi kuljettaa mukana.

Parin lomapäivän jälkeen suuntasimme vihdoin vuorille. Ajoimme pikkubussilla Antalyasta Finikeen, josta jatkoimme Elmalin bussilla kohti vuoristoa. Pyysimme kuskia jättämään meidät Avlanbelin solassa sijaitsevaan Göltarlan kylään. Lopulta seisoimme tuntemattoman vuoren juurella ihmettelemässä turkkilaista maaseutua, kylässä jossa oli ehkä 20 asukasta. Pian katse kääntyi kuitenkin kohti vuorta ja eteen avautui huikea näkymä. Emme olleet nähneet alueen kuin maantiekartasta, joten itäseinämän jyrkkyys yllätti. Ylhäällä oli vastassa kalliokiipeilyä, mutta valinnan varaa ei ollut joten aloitimme nousun kohti oletettua leiripaikkaa.

Göltarlan kylä jää taakse.

Pääsimme etenemään vanhaa antiikin aikaista, osin umpeen kasvanutta kärrypolkua. Se kierteli ylös vuoren rinnettä, mutta valitsimme mielummin tämän pidemmän reitin kuin suoran jossa joutuisimme rinteen alaosan piikkisiin pensaikoihin. Tiesimme että voisimme törmätä vuorella mm. susiin, karhuihin, villisikoihin ja useisiin myrkkyllisiin käärmeisiin, mutta olimme lentää selälleen kun eteen ilmestyikin suuri maakilpikonna! Näimme lopulta niitä nousun aikana useita.

Itäinen rinne tuntui olevan myös ampiaisten suosimaa aluetta, niitä oli todella paljon ja ihmettelimme ettei yksikään pistänyt meitä. Välillä ilmassa surisi valtavan kokoinen herhiläinen jonka pistos aiheuttaa välittömästi todella kovan kivun. Ne olivat hieman liikaakin meistä kiinnostuneita, mutta katosivat yleensä paikalta kun saivat osuman kämmenestä tai köysinipusta.

Eräs läheinen seinämä joka on vieläkin jyrkempi!

Toukokuinen päivä osoittautui kuumaksi. Varjossa +32 astetta mutta jouduimme nousemaan koko ajan paahtavassa auringonpaisteessa. Pystytimme leirin tälle vanhalle tieuralla noin 1350 metrin korkeuteen. Kuumuus oli tukahduttava ja huomasimme hyvin pian että vettä oli mukana liian vähän. Onneksi aurinko teki laskuaan ja pian leiri jäi vuoren varjoon. Ilma kylmeni välittömästi ja päälle piti etsiä jo pitkää alusvaatetta ja villahattua. Tähtien ilmestyessä taivaalle mietimme huomisen päivän reittiä. Vesivarantomme ei riittäisi enää siirtymiseen vuoren pohjoisrinteelle vaan aamulla olisi pakko suunnata suoraan kohti jyrkkää, jopa pelottavan näköistä itäseinämää. Sekavin tuntein menimme makuupusseihin ja nukahdimme vuoriston hiljaisuuteen.

Heräsimme aamulla saman tähtitaivaan alla. Nopea aamupala, reput selkään ja otsalamppujen valossa kohti huippua. Tarkoitus oli ehtiä mahdollisimman ylös ennen auringon ensi säteitä. Mukaan lähti maximimäärä vettä, leiriin jätettiin vain hätävara. Etenimme ripeää tahtia kivikkoisella alustalla. Korkeusmittari näytti 1850 metriä, samaan aikaan auringon ensi säteet osuivat meihin ja lämpötila kohosi välittömästi. Seisoimme noin 200 metriä korkean kalliojyrkänteen alla tutkimassa reittivaihtoehtoja. Tänä 15 minuutin aikana ilman lämpötila kohosi varjossa +5:stä ... +27 asteeseen!

Aloitimme nousun, eteen tuli kapeita kalliosolia, täysin pystysuoria seinämiä, kapeita hyllyjä mutta etenimme siksakkia hitaasti ja varmasti ylös päin. Seinämän puolivälistä löysimme pienen lohkareluolan jonka varjossa pidimme taukoa. Varjossa oli "ihanan viileää", vain +30 astetta. Mietimme toimintasuunnitelmaa; Vettä oli litra, lämpötila oli helvetillinen ja seinämä jyrkkeni. Enää ei ollut varaa yhteenkään virheeseen. Näytti siltä että kallio loppuisi 100 metrin jälkeen mutta sitten odottaisi vielä pitkä, noin 2 kilometrinen harjanne huipulle. Riittäisikö vesi? Ylhäällä löytyisi lunta josta saisimme juomapullot täyteen mutta...tämä edessä oleva kallioseinämä olisi vastassa ennen sitä.

Teimme päätöksen, ystäväni jäisi tähän ja minä yrittäisin parempana kiipeilijänä vielä ylös. Jatkoin nousua soolona ja saavutin 2000 metrin korkeuden, siitä eteenpäin en enää uskaltanut. Jos olisinkin päässyt ylös, en olisi päässyt siitä enää yksin alas, kiertäminen olisi mahdollista mutta kuinka pitkä kiertotiestä olisi tullut? Nääntyisinkö kuumuuteen ja nestehukkaan? Tein päätöksen ja palasin alas.

Minna vuonna 2012 juuri huippuharjanteelle nousseena.

Raahustimme iltapäivällä takaisin teltalle ja kasasimme tavarat rinkkaan. Kaikki juotava oli jo loppu! Kun saavuimme autotielle alkoi bussin odottelu, tie oli kuitenkin tyhjä mutta lopulta meitä lähestyi henkilöauto. Päätimme liftata ja auto pysähtyi. Takakontista löytyi iso kanisteri vettä josta täytimme omat juomapullot. Tämän jälkeen tiputimme pulloihin desinfiointitabletit ja parinkymmenen minuutin kuluttua vesi oli puhdasta juotavaksi.

Olimme tänä aikana ajaneet johonkin tien lähellä sijaitsevaan vuoristoravintolaan jossa auton kuski halusi tarjota meille ruokaa ja juomaa. Pian kävi selväksi että ko. henkilö oli suurikin "pamppu" Finiken ympäristössä. Söimme juuri pyydettyä taimenta ja joimme hyvin. Luulimme että miehen poika ajaisi meidät tarjotun ruuan jälkeen Finiken bussiasemalle. Luulimme väärin sillä pian kiisimme mutkaista vuoristotietä kohti Finikeä ja kuskina oli itse auton omistaja - "muutaman" rakin nauttineena. Leikki ajaessa suomalaisia rallikuskeja! Pelottavan 20 kilometrin matkan jälkeen pääsimme kuitenkin ehjänä Finike - Antalya bussiin. Yksi mieleenpainuva seikkailu oli taas takana.

Loppulomasta kävimme vielä kalliokiipeilemässä Antalyan takamaastoissa. Törmäsimme kalliolla vähän väliä mustiin kobriin, joista suurimmat olivat 2 metriä pitkiä. Kalliokiipeilytossut jalassa liikkuminen sai tässä maastossa aivan uuden merkityksen ja uuden vaaramomentin. Lisäksi eräänä päivänä nousimme kävellen ja scrämbläten läheiselle Tunektepe Mountainille. Sen huipulle olisi mennyt tiekin, mutta päätimme oikaista huipulle jyrkempää reittiä. Päivän lopetimme pariin huurteiseen huipun ravintolassa.Olimme hyvin tyytyväisiä ensimmäiseen kokemukseen Turkista ja olimme paljon viisaampia tulevia Turkinmatkoja varten.

Palasin hieman yllättäen tasan 12 vuotta myöhemmin Manguril dagille ja sillä reissulla tuli käytyä vuoren huipulla. Tarina siitä reissusta löytyy TÄÄLTÄ.